Tehtävä 1 - kirjoitettu 14.7.2019
Aurinko paistaa pari kärpästä sielä täälä, eikä pilvenhattaraakaan missään... Sellaista mielikuvaakoitin pitää mielessäni, kun vettä tuli suoraan sanoen, kuin Esterin perseestä. Pakko silti oli uljas liinakko liikuttaa, eikä tässä nyt mistään sokerista oltu tehty. Viivyttelin varustamisessa mahdollisimman kauan. Itselleni puin pitkän, heijastetun saderatsastustakin ja Morrille varustin heijastetun ratsastusloimen, ettei ori paleltuisi kumminkaan. Rauhallinen Morri huokaisi syvään, aivan kuin hevostakaan ei oikein olisi kiinnostanut lähteä tällaisessa kelissä mihinkään.
Talutin Morrin ulos tallista penkin luokse, josta ponnistin satulaan. Kun jalustimet olin saanut jalkaani, ohjasin orin tielle. Kävelimme ohi ponitallin, josta kuului iloisten ponityttöjen ja -poikien keskustelia, tarhojen ja parkkipaikkojen. Taas kerran olin sen verran myöhään liikkeellä, ettei vastaan toivottavasti tulisi ketään. Välillä toivoin, että joku pitäisi kilpailevan oriinsa ratavalmiudessa, muttei ollut tehnyt elettäkään sopivan vuokraajan etsimiseen.
Jo polulle astuessaan Morri hätkähti - hämärtyvä, sateinen metsä loi kyllä aavemaisen tunnelman. Nuorukainen välillä yllätti vaihtelevalla olemuksellaan: tallissa nuokkuva ja rauhallinen, maastossa säpsyvä ja kuuma.Ei Morri sentään käsistä koskaan lähtisi, vähän dramaattinen vain, jonka pystyi laittamaan nuoruuden piikkiin.
Pyöreästi kahden kilometrin matkan kun olimme kävelleet, alkoi sade hellittämään, eikä silmiä tarvinnut niinkään sadepisaroilta siristellä enää. Metsässä vielä oltiin, määränpäänämme lampi.
Kun lampi vihdoin näkyi puiden lomasta, pääsin jo avaamaan hiostavaa sadetakkiani, sillä nyt satoi enää satunnaisia pisaroita. Rannalla Morri pysähtyi kuin seinään, puhisi ja pohkeita antaessani vain niiasi eteen, ja takaisin taakse.
"Mikä on, lapsi? Se on vain vettä. Jokaisessa ylittämässäsi vesiesteessä on sitä. Juot sitä" puhelin rauhallisesti, silmäillen kuitenkin samaan suuntaan, kuin epävarma ratsuni. Sydän hyppäsi kurkkuuni, kun puskien takaa hiippaili susi. Su- si. Sellaista ei ihan joka päivä nähnytkään. Morri huomasi järkytykseni, vaikka susi oli lähes toisella puolella lampea, ja oli valmiina ampaisemaan vastakkaiseen suuntaan. Melkein tunsin, kuinka nuori latasi itseään. Hyppäsin äkkiä satulasta, sillä tämä hevonen ainakin oli helpompi hallita maasta, kuin selästä näinä hetkinä. Talutin steppailevan ja vilkuilevan liinakon eri polkua pitkin tallia kohti. Kun ori oli rauhoittunut, ponnistin takaisin selkään ja palasimme tallille.
Siinä harjaillessa ja varusteita kuivaillessa pyörittelin vieläkin mielessäni jännää hetkeä lammella, ja kiitin suht' selväpäistä nuorta, ettei tuo jättänyt ratsastajaansa aivan järkyttävällä pukkishow'lla.
Aurinko paistaa pari kärpästä sielä täälä, eikä pilvenhattaraakaan missään... Sellaista mielikuvaakoitin pitää mielessäni, kun vettä tuli suoraan sanoen, kuin Esterin perseestä. Pakko silti oli uljas liinakko liikuttaa, eikä tässä nyt mistään sokerista oltu tehty. Viivyttelin varustamisessa mahdollisimman kauan. Itselleni puin pitkän, heijastetun saderatsastustakin ja Morrille varustin heijastetun ratsastusloimen, ettei ori paleltuisi kumminkaan. Rauhallinen Morri huokaisi syvään, aivan kuin hevostakaan ei oikein olisi kiinnostanut lähteä tällaisessa kelissä mihinkään.
Talutin Morrin ulos tallista penkin luokse, josta ponnistin satulaan. Kun jalustimet olin saanut jalkaani, ohjasin orin tielle. Kävelimme ohi ponitallin, josta kuului iloisten ponityttöjen ja -poikien keskustelia, tarhojen ja parkkipaikkojen. Taas kerran olin sen verran myöhään liikkeellä, ettei vastaan toivottavasti tulisi ketään. Välillä toivoin, että joku pitäisi kilpailevan oriinsa ratavalmiudessa, muttei ollut tehnyt elettäkään sopivan vuokraajan etsimiseen.
Jo polulle astuessaan Morri hätkähti - hämärtyvä, sateinen metsä loi kyllä aavemaisen tunnelman. Nuorukainen välillä yllätti vaihtelevalla olemuksellaan: tallissa nuokkuva ja rauhallinen, maastossa säpsyvä ja kuuma.Ei Morri sentään käsistä koskaan lähtisi, vähän dramaattinen vain, jonka pystyi laittamaan nuoruuden piikkiin.
Pyöreästi kahden kilometrin matkan kun olimme kävelleet, alkoi sade hellittämään, eikä silmiä tarvinnut niinkään sadepisaroilta siristellä enää. Metsässä vielä oltiin, määränpäänämme lampi.
Kun lampi vihdoin näkyi puiden lomasta, pääsin jo avaamaan hiostavaa sadetakkiani, sillä nyt satoi enää satunnaisia pisaroita. Rannalla Morri pysähtyi kuin seinään, puhisi ja pohkeita antaessani vain niiasi eteen, ja takaisin taakse.
"Mikä on, lapsi? Se on vain vettä. Jokaisessa ylittämässäsi vesiesteessä on sitä. Juot sitä" puhelin rauhallisesti, silmäillen kuitenkin samaan suuntaan, kuin epävarma ratsuni. Sydän hyppäsi kurkkuuni, kun puskien takaa hiippaili susi. Su- si. Sellaista ei ihan joka päivä nähnytkään. Morri huomasi järkytykseni, vaikka susi oli lähes toisella puolella lampea, ja oli valmiina ampaisemaan vastakkaiseen suuntaan. Melkein tunsin, kuinka nuori latasi itseään. Hyppäsin äkkiä satulasta, sillä tämä hevonen ainakin oli helpompi hallita maasta, kuin selästä näinä hetkinä. Talutin steppailevan ja vilkuilevan liinakon eri polkua pitkin tallia kohti. Kun ori oli rauhoittunut, ponnistin takaisin selkään ja palasimme tallille.
Siinä harjaillessa ja varusteita kuivaillessa pyörittelin vieläkin mielessäni jännää hetkeä lammella, ja kiitin suht' selväpäistä nuorta, ettei tuo jättänyt ratsastajaansa aivan järkyttävällä pukkishow'lla.