Arthur K. & Essi
Takaisin Lappilaan
23.1.2019, Lappilantalli, sanoja: 478
Ja niin olin taas matkalla Lappilantallille piiitkän hoitohevostauon jälkeen. Olin päättänyt, että aloittaisin ponin hoitamisen uudelleen. Olin Mialle, toiselle tallinomistajista, viestin, mutten ollut varma, oliko hän huomannut viestiä. Siinä mopon kyydissä mietin, että millainen Essi olikaan, muistaisiko pieni mustapippuritamma minua enää? Ellei muistoni ole ajan kultaamia, niin kuin sen jonkun biisin mukaan, niin Essi oli reipas, ja energinen, eikä ponia tarvinnut odottaa. Paitsi, kun oltiin menossa talliin… Noh, ratsuna Essi ainakin antoi kaikkensa, eikä tamman ompelukoneaskeleet haitanneet – vaikkakin takapuoli tuli ravitehtävissä kipeäksi. Kyllähän hommat ehtiä lapasestakin, ja löysin itseni kertaalleen maneesin pohjaa kokeilemasta – hyvä oli. Hoitotoimenpiteet olivat tammalle aivan liian hitaita, mielestään, eikä millään malttanut olla steppailemasta. Oliver piti meille tunninkaltaisia opetuskertoja välillä, kun jätkä Baffner Estaten kiireiseltä arjelta ehti, jonka ansiosta olen pysynytkin näin hyvin selässä.
Eivät ne muistot sitten aivan täysin ajan kuultamat olleetkaan” mietin, kun parkkeerasin mustan moponi Lappilantallin parkkipaikalle, jossa tutunoloinen ruskeahiuksinen pörröpää jo moikkasikin minua. Nojasin mopon jalalleen nojaamaan ja riisuin kypäräni. Tuossa ajassa pörröpää oli ehtinyt luokseni. Tunnistin miehen Viliksi, toiseksi tallinomistajista.
”Ronnieko se siinä” Vili kysyi yllättynyt virne kasvoillaan. ”En voinut olla tunnistamatta tuota menopeliä ja sen hajonnutta pakoputkea”
”Joo, minä tässä” naurahdin. ”Nykyään pakoputkessa on reikä. Enää ei vain tiiviste puutu”
”Niin se on, hevoset vievät kaiken ajan muulta” Vili naurahti ja nosti kätensä lanteilleen. ”Kelpaako kahvi?”
”No miksei!” vastasin virnistäen. Siitä lähdimmekin tallipihan läpi päätallin yläkertaan, jossa keittiö ja jumalainen kahvinkeitin sijaitsivat. Matkalla vaihdoimme kuulumisia ja sain tietää uusista hevosista. Kerroin itsekin saaneeni vihdoin oman ponini, ylämaanponitamma Amiran, ja että Baffner Estate muutti. Vanha tila myytiin, ja hevosia muutama vielä ilman selvää kohtaloa – myytäisiinkö ne? Jäisivätkö talliin? Annettaisiinko ylläpitoon? Ei tietoa. Ei vaikuttanut vielä Oliverillakaan olla, joka tällä hetkellä oli hautautuneena paperitöihin ja tilan kunnostuskiireisiin.
”Onneksi siellä on Lucas ja Lynda sentään, vaikka kumpaakaan heistä Ollie ei luota rakennushommiin” naurahdin. Vili hymähti ja hörppäsi kahvimukistaan, jossa oli lihava valkoinen poni kukkapellolla. Valitsin mukin hänelle, olin aika ylpeä itsestäni. Omassa mukissani oli Karhun logo.
”No mutta, asiaan. Tulin kysymään, josko voisin jatkaa Essin hoitamista? Mia ei ilmeisesti ole saanut viestiäni” kysyin, hieman vaivautuneena.
”Ei, ilmeisesti…” vihreäsilmäinen Vili totesi puhelintaan vilkaisten. ”Mutta sehän käy. Näin talliuudistuksen jälkeen on suurin osa hevosistakin vapaana, ilman hoitajaa”
”Jes!” virnistin leveästi.
”Lähdetäänkös kurkkaamaan vanhaa tuttua?” Vili kysyi hymyillen, nousten seisomaan. Nyökkäsin vastaukseksi ja nousin itsekin seisomaan. Vili huuhteli kahvimukit ja lähdimme yhtä matkaa ensin takaisin päätalliin, josta matelimme ulos, tarhoille, sillä Vili innostui selittämään vähän enemmänkin.
Saavuimme tarhoille, jossa yhdestä Essi mutusti tyytyväisenä päivällisheiniään. Siinähän se oli; musta poni suurella läsillä, vaaleanpunaisella turvalla ja vasemmalla takasukalla. Eivät mielikuvani väärässä olleet, tamma oli juuri sellainen, kuin muistelinkin. Seuraavan hetken juttelimme Essistä, miten tammalla on mennyt ja mitä on tehty.
Sitten tulikin jo aika lähteä, kummankin. Vilillä alkoi tunnin päästä ratsastustunnin ohjaus ja minun täytyi hoitaa iltatalli kotitallilla. Palasin mopolleni hymysuin, innoissani tulevasta. Essi oli taas hoitoponini!
Comments
Post a Comment